Maanantaisin kaikki on vähän hankalaa. Tulin kotiin hyvissä ajoin ennen Liitun rokotusaikaa tarkoituksenani ulkoiluttaa pikkuinen ensin ja lähteä sitten lääkärille. Jo ovella minua käveli vastaan jostain kumman syystä lattialle joutuneet tossut - järsityt nahkatossut - ja viattoman näköinen koira. "Ai minä vai oon tehnyt jotain??!! Se en ollu ma!" Kun pienen lenkin jälkeen en vienytkään Liitua sisälle vaan kohti autoa, se ryhtyi laittamaan kampoihin ihan tosissaan. Kaikesta näki mitä se ajatteli: en suostu, en halua! Ihmettelin reaktiota – ei se koskaan ole innosta halkeamaisillaan autoon toki ollut menossa, muttei se aiemmin ihan näin vastenmielisenäkään sitä ole pitänyt. Kun viimein sain rimpuilevan, purevan, potkivan ja sätkivän tyttösen rauhoitettua, nostettua autoon ja kiinnitettyä valjaat, se rupesi pukkaamaan suustaan aivan uskomatonta määrää kuolaa. Onneksi matka oli kohtalaisen lyhyt eikä Liitu oksentanut vaikka olin siitä lähestulkoon varma.

Eläinlääkärissä ei mennyt yhtään sen vahvemmin. Liitu rimpuili, heilui ja hillui kuin heikkopää. Hetkittäin se ymmärsi käskyjä "istu" ja "paikka" muttei jaksanut pysytellä käsketyissä asennoissa sekunnin sadasosaa kauemmin. Vaa´alla sentään onnistuttiin käymään: päivän paino n. 16 kg. Kun lääkäri ryhtyi tutkimaan Liitua, se vaikutti jo rauhoittuvan. Kuitenkin kun tutkimuksessa päästiin hampaisiin asti, se taasen päätti että minun hampaita ette kyllä katso – ja napsautti suunsa todella päättäväisesti kiinni. Saatiin ne sitten kuitenkin lopulta katsottua vaikka vaikeaksi piti sekin operaatio tehdä. Itse rokotus meni hienosti. Liitu sai taas herkkuja eikä edes huomannut mitään tapahtuvan. Mutta päivän kauheus olikin vielä vasta edessä. Inhottava mami otti ja puhui eläinlääkärille niistä anaalirauhasista.

Niinhän se tilanne oli, että jostain syystä rauhaset eivät olleet tyhjentyneet normaalisti itsekseen vaan olivat molemmin puolin aika täydet ja ne tyhjennettiin lääkärin toimesta. Liitu ei ollut lainkaan ihastunut tästä toimenpiteestä. Korvat luimussa se makasi tutkimuspöydällä ja mulkoili todella syyttävästi. Luimistelu ei loppunut vielä kotonakaan mihin päästiin taas megakuolaisen automatkan jälkeen. Selvittiin kuitenkin ilman oksentelua.

Iltasella päätin piristää Liitun kurjaa päivää viemällä sen kunnon lenkille pellolle. Ilma oli hieno ja sikäli kävi loistotuuri, ettei pellolla ollut ketään ja Liitu sai lepatella sydämensä kyllyydestä vapaana. Juostiin umpihangessa, leikittiin kepillä, treenattiin luoksetuloa. Kun tulimme kotiin, Liitu ei totuttuun tapaan ruvennutkaan riekkumaan ympäriinsä vaan paineli ensin ruikulikakalle pihalle ja sen jälkeen makaamaan nojatuolin taakse. Sieltä se korvat luimussa tuijotteli syyttävästi. Ilmeisesti rauhasten tyhjennys mielessään... Välillä se mulkoilun ohessa mörisi jotain ja vaikutti erityisen tyytymättömältä.

Liitu ei voi sietää sitä, että puhun puhelimessa. Kun puhelin soi ja vastaan siihen, koira näyttää kyllä kaikki tempauksensa mitä vähänkään keksii. Välillä se aina olkansa yli kuikuilee, näenkö nyt varmasti sen että se retuuttaa häneltä kiellettyä huopaa, hyppii sängyssä, puree mattoa, pissii keittiön lattialle, jyrsii lattialistaa tai mitä nyt sattuu siihen hätään keksimäänkään. Kun sitten komennan, se katsoo minua sillä ilmeellä, että olen todellakin ikävä ihminen, möö.

 6.4. alkaen lähdetään katsomaan miltä kouluttautuminen tuntuu ja näyttää; Liitu lähtee pentukurssille!!