Lauantaiaamu on monellakin tapaa ihana hetki elämässä. Kerrankin ehdin lukemaan Hesarin rauhassa kannesta kanteen ennenkuin siitä tulee koiran pissapaperia. Saan olla rakkaiden kanssa ja nähdä miten Liitukin on tyytyväinen kun on koko lauma kasassa eikä tarvitse jäädä yksin.

Eilen ostin Liitulle turvavaljaat autoon. Käytiin jo tekemässä pieni lenkki ja kokeilemassa, miten homma sujuu. Ei ongelmia. Liitu istua kökötti valjaissa takapenkillä korvat pystyssä ja pää kallellaan kunnes pötkähti makuulle. Nyt meillä sitten elämänpiiri hieman kasvaakin kun päästään liikkumaan yhdessä!

Autolla matkustaminen siis sujuu ja on mielekästä puuhaa, lenkkeily ei niinkään. Omalla reviirillä Liitu on riehakas ja aktiivinen tyttö, mutta kun mennään sen ulkopuolle, ei enää olekaan niin hauskaa. Tänään päästiin melko hyvin jo läheiselle pellolle mutta siellä Liitu kääntyili vähän väliä kannoillaan ja pyrki kohti kotia. Houkuttelulla hän eteni aina pienen matkan ja katsoi taas minua, että onko tää sun käsitys hauskasta häh? Kierrettiin kuitenkin osa peltoa ympäri ja olin oikein mielissäni kun Liitu ei ottanutkaan suuntaa kohti kotia vaan lähti metsäpolulle. No joo, metsässä viihdyttiin taas se 20 metrin matka, jonka jälkeen neitokainen kääntyi kannollaan ja jänisravia kohti kotia! Pissat ja kakat tehtiin tietysti vasta sitten kun oltiin irti hihnasta ja omassa pihassa. Kun nämä pakkaset nyt vaan laskisivat niin pääsisimme kunnolla ulkoilemaan ja opettelemaan noita tarpeiden tekoja hihnassakin.

Tänään on ollut pitkiä hiljaisia hetkiä joiden aikana olen jo pohtinut, onko nuo koirat sairaita. Sen sijaan että ne taistelisivat ja örkkisivät koko ajan, ne pötköttelevät vierekkäin ja nuoleskelevat toisiaan. Välillä vähän leikitään ja sitten taas pötkötellään. Ilmeisesti se viime sunnuntain episodi on kuitenkin rauhoittanut vähän molempia. Selvästi huomaa leikeissäkin, että molempien otteet on entistä hellempiä, Liitukaan ei jatkuvasti roiku Speedyn suupielessä hampaineen.

Päivän jännitysmomentti oli siinä, kun kokeilimme miten karvakorvat pärjäävät hetken kahdestaan. Minä lähdin kauppaan ja Mies pihalle touhuamaan, koiruudet jäivät sisälle. Kun suunnilleen vartin päästä tulin takaisin, ulko-oven läpi kuului vinkumista. Äänestä jo tunsin, että onkin iso poika tällä kertaa joka sisällä itkee! Kun avasin ulko-oven, siinähän se Speedyläinen istui pikkueteisessä (oli avannut eteisen oven), sen sijaan Liitu nautti täysin siemauksin pääsystään pikkueteiseen. Oli katsonut tarpeelliseksi roudata kenkäni makuuhuoneeseen ja järsiä niitä siellä... Asunto oli ok, koirat oli ok - tietysti Mies olisi ulos kuullut jos täällä olisi tappomeiningit ollut menollaan, mutta odotuksia paremmin tuo lyhyt yhdessäolo kuitenkin sujui.

Eilen naureskelin, että Mies taitaa olla sellainen "hevoskuiskaaja", tai tässä tilanteessa koirakuiskaaja. Imuroin ja pesin lattiat ja ihmettelin jossain vaiheessa asunnon hiljaisuutta ja sitä, ettei kukaan pyöri jaloissa. Kun katsoin olohuoneen meininkiä, siellä koiruudet kaikessa sovussa söivät luita, Mies istuu niiden välissä koiria rapsutellen ja niille jutellen. Kun sitten tehtiin vaihto - no jaa, kannattaako tuosta nyt sitten mainitakaan...

Tänä aamuna meillä oli ensimmäinen herätys jo klo 6. Liitu ei millään olisi malttanut nukkua enää pitempään. Neiti onkin tämän talouden ainokainen aamuvirkku mutta kaiketi hänkin talon tavoille vielä oppii =)

Ihana rauha maassa. Tämä tuntuu jo melkeen yliluonnolliselta. Onneksi on sen päivystävän eläinlääkärin tiedot kännykän pikavalinnassa... =)